Kolmevuotiaan tunteiden myrskyt

Pienet lapset on täynnä suuria tunteita. Vanhempana olen myös oppinut että lapsen tunteet ei aina tule ulos sanoina, vaan joskus ne purkaantuu fyysisenä käytöksenä. Lyömisenä tai potkimisena. Tämä vaihe on haastava paitsi lapselle itselleen niin myös meille vanhemmille. 

Kun niin pieni kuin 3v lyö tai potkii suuttuessaan, kyse ei yleensä ole pahantahtoisuudesta. Hän ei osaa vielä säädellä tunteitaan eikä hän välttämättä osaa kuvata sanoin sen hetkistä harmitusta, pettymystä tai turhautumista. Tällaisissa hetkissä itseäni helpottaa ajatus että se on lapsen tapa yrittää selviytyä tilanteesta sillä keinovalikoimalla joka hänellä siinä tilanteessa on. 

Rehellisesti sanottuna nämä tilanteet nostavat itsessäkin monenlaisia tunteita. Vaikka tiedän että kyseessä on osa lapsen normaalia kehitystä se ei poista niitä ajatuksia jotka toisinaan hiipii mieleeni - "mitä teen väärin?" tai "enkö osaa kasvattaa lastani kun hän lyö?"
En tehnyt uudenvuoden lupauksia mutta kirjoitin itselleni ylös että pyrkisin olemaan lapseni kanssa kärsivällisempi. Se että itse hermostun tilanteessa jossa lapseni raivoaa ei ainakaan helpota tai auta tilannetta mitenkään. 

Jatkossa pyrin rauhallisesti toimimaan tilanteessa, ja esimerkiksi nimeämään tunteita "huomaan että olet vihainen, on ok olla vihainen mutta me emme satuta toisia" "Huomaan että sinua kiukuttaa, olen tässä ja voimme rauhoittua yhdessä, hengitetään yhdessä syvään"

"Meidän perheessä emme lyö tai potki. Jos olet vihainen, voit sanoa sen ääneen."

"Mietitään yhdessä, miten voisimme ratkaista tämän tilanteen"

"Opettelet vielä miten käsitellään tunteita, tiedän että se voi olla vaikeaa mutta opit sen kyllä." 

Vanhemmuus pakottaa katsomaan peiliin - miten itse käsittelen omat tunteeni? Olenko mallina lapselleni rauhallisuudessa tai turhaudunko liian helposti? 

Vanhemmuus on kasvua - ei vain lapselle, vaan myös meille aikuisille.