Olen aina ajatellut, että päänsärky on jotain, mikä tulee ja menee. Tyypillisesti särkyyn riittää, että ottaa pari särkylääkettä, juo vettä ja lepää hetken – ja sitten elämä jatkuu. Mutta viime viikko haastoi tämän käsityksen perusteellisesti. Ei ollut kyse tavallisesta päänsärystä. Ei edes siitä järjettömästä jyskytyksestä, joka joskus seuraa huonosti nukuttuja öitä tai stressintäyteisiä viikkoja. Tämä oli jotain muuta, jotain paljon pahempaa. Ja mikä pahinta – se kesti. Ja kesti. Ja kesti.
Ensimmäiset päivät – pientä jomotusta?
Kaikki alkoi maanantaiaamuna. Heräsin lievään jomotukseen ohimolla. Ajattelin sen johtuvan siitä, että tiesin edessä olevan vielä monta tenttiä ennen joululoman alkua. Ja vieläpä ruotsin tenttejä, jännitystä ja stressiä oli enemmän kuin tarpeeksi. Otin särkylääkkeen ja lähdin koululle. Bussissa alan voimaan huonosti mutta laitan sen jännityksen piikkiin.
Koe oli ohi ja lähdin kotiin. Särky ei kuitenkaan ollut kadonnut. Ei edes särkylääkkeillä. Päinvastoin, se tuntui iltaa kohti vain pahenevan. Tiistaina herätessäni jyskytys oli jo sellaista luokkaa, että pohdin asiaa enemmänkin. Oliko tämä migreeni? mietin, mutta toisaalta en ollut koskaan kokenut sellaista aiemmin. Olin kuullut, että migreeni on yleensä lyhytaikaisempi, muutamasta tunnista päivään kestävää kipua. Tämä... tämä oli jotain muuta.
Viikon puoliväli – oksennus ja epätoivo
Keskiviikkona olin jo siinä pisteessä, että ajatus kouluun menemisestä tuntui naurettavalta. Tiesin kuitenkin että sinne on mentävä koska ruotsin suullinen tentti oli silloin ja siihen oli jo harjoiteltu.
Kokeen jälkeen särky vain yltyi. Ystäväni ehdotti, että soittaisin lääkärille, mutta en halunnut vaivata ketään – olin varma, että se menisi ohi.
Torstaiaamu alkoi kovalla päänsäryllä jota en ollut koskaan ennen kokenutkaan, tuntui että pää räjähtää kivusta ja lopulta oksensin. Makasin pimeässä huoneessa ja siinä kohtaa päätin, että nyt riittää. Soitin terveyskeskukseen ja sain ajan samalle päivälle. Sain jo puhelimessa kuulla, että jatkuva, viikkoja kestävä päänsärky ei ole mikään pikkujuttu, mutta hoitaja sanoi jo puhelimessa että kuulostaa aivan migreeniltä.
Lääkärikäynti – paljon kysymyksiä, vähän vastauksia
Kun istuin vastaanottohuoneessa, en ollut enää edes varma, mitä toivoin. Että lääkäri sanoisi kaiken olevan hyvin? Vai että vihdoin saisin selityksen tälle kidutukselle? Lääkäri oli nuori ja sympaattinen, mutta hänen ilmeensä muuttui yhä vakavammaksi kuunnellessaan kuvaustani.
”Viikon kestävä päänsärky ei tosiaan kuulosta tavalliselta migreeniltä,” hän totesi lopulta ja jatkoi: ”Soitan neurologille. Tämä voi olla jotain muuta, pyritään sulkemaan vakavat sairaudet pois"
Kuinka monta kertaa ihminen voi kuulla lauseen ”jotain muuta” ilman että ahdistus kohoaa sietämättömäksi? Neurologi oli kuitenkin rauhallinen ja asiantunteva. Hän kysyi oireistani – pahoinvoinnista, valonarkuudesta, siitä tunteesta kuin pääni sisällä olisi ukkosmyrsky. Lopulta hän totesi, että kyseessä voisi olla migreeni, tosin harvinaisen pitkä ja raju sellainen. Sain reseptin sekä migreenilääkkeeseen että pahoinvoinnin hillitsemiseen.
Lopulta selitys – mutta mikä tunne jäi?
Kun kävelin apteekista kotiin paperikassin kanssa, tunsin yhtä aikaa helpotusta ja ärsytystä. ”Migreeni,” mutisin itsekseni. ”No sehän nyt selittää kaiken.” Mutta toisaalta jokin osa minusta ei ollut tyytyväinen. Miksi juuri minä? Miksi nyt? Entä jos lääkkeet eivät toimisikaan?
Kun istuin kotona lääkkeitä otettuani, huomasin odottavani epäröiden ensimmäistä merkkiä helpotuksesta. Ja pikkuhiljaa – ei, ei se ollut dramaattista tai välitöntä – mutta hiljalleen tunsin, kuinka pahoinvointi väistyi ja päänsisäinen paine alkoi hellittää. Se oli kuin usva olisi hälvennyt. Ajattelin ensimmäistä kertaa viikkoon selkeästi.
Olen aina ajatellut, että lääketiede on jonkinlainen turvaverkko. Että kun kipu käy sietämättömäksi, joku tulee ja pelastaa. Mutta tällä viikolla tajusin, että joskus on vain selviydyttävä – vaikka turvaverkko pettäisi. Lääkärikäynnin jälkeen olin toiveikas, mutta se ilo ei kestänyt kauaa.
Lääkkeet eivät ihmelääke olleetkaan
Sain lääkkeet, jotka kuulostivat lupaavilta: yksi migreeniin ja toinen pahoinvointiin. Ensimmäisenä päivänä olo jopa hieman parani, mutta sitten särky alkoi taas hiipiä takaisin, ensin varovasti, sitten voimakkaampana. Kivun aaltoilusta tuli arkipäivää. Popsin kolmiolääkkeitä neljä päivää, mutta lopulta tajusin, ettei tämä voi jatkua näin. Minusta tuntui, ettei kipu kunnioittanut edes lääkitystä. Joka aamu heräsin samaan tuttuun jyskytykseen, eikä elämästä tullut mitään.
”Mitä minä teen väärin?” mietin loputtomasti. Join vettä, lepäsin, pidin huolta kaikesta, mitä lääkäri oli käskenyt. Mikään ei riittänyt. Lopulta, kun särky oli jatkunut kahdeksan päivää yhtäjaksoisesti, tajusin, että tarvitsen apua enemmän kuin koskaan. Päätin mennä päivystykseen.
Päivystys – viiden tunnin odotus ja suonensisäinen panadoli
Päivystys. Se yksi sana saa minut vieläkin kihisemään. Ajattelin, että sinne meneminen olisi oikotie parempaan oloon, mutta siitä tuli vain uusi koettelemus tähän päänsäryn helvettiin.
Odotin viisi tuntia päivystyksessä, jossa selkäni kipeytyi ja pääni tuntui räjähtävän. Ympärilläni oli ihmisiä, joiden tilanteet näyttivät vielä pahemmilta – murjottuja nilkkoja, verisiä sidoksia ja huolestuneita katseita. Yritin pysyä rauhallisena, mutta jokainen hetki venyi kidutukseksi. Tuntui kuin kellon viisarit olisivat liimautuneet paikalleen.
Kun vihdoin tuli vuoroni, hoitaja kyseli, antoi nenäsuihkeen ja sitten sain suonensisäisesti panadolia. En tiedä, mitä odotin – ehkä jotain taianomaista helpotusta? Mutta kipu ei kadonnut. Se ehkä hälveni hieman, mutta pysyi itsepintaisesti mukana, kuin muistuttaen, ettei siitä pääsisi eroon näin helposti.
Lopulta lääkäri saapui luokseni. Hän kysyi kohteliaasti vointiani, ja vaikka halusin huutaa, että ”Ei, en voi hyvin!” vastasin silti, että olo on helpottanut. Miksi? Koska en kestänyt enää hetkeäkään siellä. En ollut kiirepotilas, joten ei hoitoa. Tuntui kuin minua olisi siirretty syrjään, koska pääni ei vuotanut verta eikä sydämeni pysähtynyt. Se, että päätä särkee todenteolla, ei riittänyt tekemään minusta kiireellistä tapausta. Toisaalta ymmärrän, toisaalta en. Miksi ne ei vaan kerralla laittanut kunnon lääkettä vaan "testataan yksi kerrallaan mikä toimii, onneksi meidän talossa ei lääkkeet lopu" Olin odotellut jo riittävän monta tuntia, kärsivällisyys oli käytetty jo.
”Ole yhteydessä terveysasemalle”
Lääkäri ei muuttanut lääkitystäni. Hän ei tarjonnut uutta ratkaisua. Sen sijaan hän kehotti ottamaan yhteyttä omaan terveysasemaani, koska ”tämä ei ole päivystyksellistä.” Kuinka turhauttavaa! Tuntui kuin olisin heittänyt hukkaan paitsi viisi tuntia elämästäni myös toivoni siitä, että joku kuuntelisi oikeasti. "Klassikko migreeni" lääkärin kommentti kaikuu korvissa.
Lähdin kotiin, ja seuraavana aamuna päänsärkyä ei ollut. Ajattelin että wau, tältäkö se tuntuikaan kun päätä ei särje kokoaikaa. Niin nopeasti sen unohtaa.
Elämä jatkuu – mutta nyt tiedän paremmin
Viikon mittainen päänsärkyhelvetti opetti minulle paljon. Opin, että kehoni on viisaampi kuin luulinkaan – se tietää, milloin minun on pysähdyttävä ja kuunneltava sitä. Opin myös, ettei kipua tarvitse kestää yksin. On okei pyytää apua, oli se sitten ystävältä, lääkäriltä tai neurologilta. Eri asia saako siihen pulmaan apua.
Vaikka pelkkä ajatus uudesta migreenistä saa minut varpailleen, tiedän, että nyt olen paremmin valmistautunut. Tiedän, mitä tehdä, ja tiedän, etten ole yksin. Ja ehkä, jos tämä tarina antaa jollekkin edes ripauksen lohtua tai ymmärrystä, viikko ei ollut turha.
