Synnytys käynnistyi viikoilla 40+3 eli 15.8.2021. Laskettu aika olisi ollut 12.8.
Heräsin sunnuntaina 15.8. yöllä kipuiluun, en pystynyt jatkamaan enää unia. Otin särkylääkettä ja yritin käydä kuumassa suihkussa. Aamulla avopuoliso kyseli vointia ja sanoin että sattuu sekä etten ole nukkunut yöllä lähes ollenkaan.
Avopuoliso kysyi sitten että "onko ne niitä supistuksia" vastasin etten tiedä kun ei ole aikaisemmin tuntunut edes harjoitussupistuksia niin mistä mä voin tietää?
No, siinä aamupäivällä yritin makoilla kivut alkoivat olemaan sitä luokkaa etten enää kestäisi kauaa kotona, puhelimessa oleva supistuslaskuri kehoitti 3 eri kertaa soittamaan sairaalaan sekä lähtemään sinne. Sen mukaan supistuksia tuli säännöllisesti 5-8 minuuutin välein.
Nyt avopuolisoni kysyi että joko nyt täytyy lähteä ja minä "kovana" vastaan että ei tarvtse, eiköhän tää kohta helpota, kerron sitten kun täytyy lähteä".
Tässä vaiheessa kello on 12.30 ja mietin että jos en kohta soita sairaalalle niin pian en pysty puhumaan puhelimeen mitään näiltä kivuilta.
No puolisen tuntia keräsin voimia soittaa puhelun Jorviin ja selitin tilanteen, puhelimessa kätilö sanoi että saat lähteä tulemaan jos haluat tai vaihtoehtoisesti odotella kotona tilanteen etenemistä. Jälleen minä, joka ei turhaan halua lähteä sairaalalle vain että siellä ne käännyttäisi meidät takaisin kotiin vastaan "yritän olla vielä kotona"
Tunnin pystyin olemaan kunnes jälleen soitin että en pärjää kotona, sain luvan lähteä ja aloinkin automatkalla itkemään kivusta, aina kun tuli supistus olin varma että tästä en selviä.
Ajattelin myös että "jos en aamulla tiennyt miltä tuntuu kun supistaa NIIN NYT TIEDÄN" 
Ajomatka kotoa Jorviin kesti puolisen tuntia, siinä kivuissa sitä ei muuta ajatellut kun että miksei olla jo perillä?
Sairaalaan päästyä itkin kivusta, onneksi hoitajat huomasi että nyt on oikeasti kipuja ja pyysivät heti tutkimushuoneeseen tutkittavaksi.
"Joo täällä on hyvä tilanne, oot 3 senttiä auki, voidaan siirtää sut saliin niin saat kivunlievitystä"
Kivultani vaan tiuskin että MITÄ SE TARKOITTAA? MUA SATTUU, VOITTEKO AUTTAA?
Se on jännä miten tiloihin sitä menee kivun vallassa, kyselin omasta mielestä (näin jälkikäteen ajateltuna) tyhmiä kysymyksiä vaikka tiesin kyllä miten hommat etenee, ehkä siinä tilanteessa sitä unohtaa kaiken sen tiedon...
Siirryttiin saliin, ja oksensin pari kertaa (luultavasti kivusta?) ja sitten vihdoin sain kokeilla ilokaasua, tuntui ettei se auta mitään mutta silti käskivät sitä ottamaan aina kun tuli supistus.
Samalla he kysyivät että onko jotain muita kivunlievityksiä mitä haluaisin, sanoin että synnytystoivelistaan oon kirjoittanut että kaikki mitä saa ja niinhän mulle laitettiin epiduraali, onneksi. Se helpotti, vaikka tuntuikin hetken kylmältä selässä. Myöhemmin sain myös kohdunkaulapuudutteen.
Saliin tuotaessa olin auki 3 senttiä, hitaasti tilanne eteni mutta jo 4 sentin kohdalla mulle tuli ponnistuspakko, enkä pystynyt estämään sitä vaikka henkilökunta sanoi ettei kannata vielä tehdä turhaa työtä. Onneksi avopuoliso tsemppasi ja oli vierellä koko synnytyksen ajan, siitä oli iso apu ja tuki.Klo 17 jälkeen ponnistelin tasaseen tahtiin ainakin ilta kahdeksaan asti, en muista milloin sain "virallisen" luvan ponnistaa että olisin ollut auki sen 10 senttiä koska ponnistelin joka tapauksessa säännöllisesti, halusin tai en.
Lopussa alkoi usko ja voimat loppumaan, hoin vain että mä en pysty enkä jaksa, huone täyttyi lääkäreistä ja kätilöistä ja ne sano että nyt vauvan sykkeet näyttää siltä että nyt on ihan pakko ponnistaa ja jaksaa, ei oo enää paljoo! Tsemppasin ja sain rakkaan lapseni maailmaan.
Aikamoinen teksti mutta tiivistetysti näin:
Klo 00:15 jälkeen supistukset alkoi, ei enää nukuttu
Klo 9-11 kivut kovenee ja avopuoliso kysyy tarvitseeko jo lähteä?
Klo 13 ensimmäinen puhelu sairaalaan, ja käynti kuumassa suihkussa
Klo 13:51 uusi soitto sairaalaan koska en kykene olemaan enää kotona.
Siitä sitten lähtö sairaalaan.
Klo 14:39 sairaalaranneke käteen ja tutkittavaksi
Klo 15 saliin, 3 senttiä auki.
Klo 17 jälkeen hirveä ponnistuspakko vauvan syntymään asti
Klo 18 sain ruokaa kun pyysin, en kuitenkaan pystynyt sitä kivuiltani syömään
Klo 20.58 Usko ja voimat loppuu
Klo 21.50 rakas poikani saapui maailmaan💙
Siirryttiin 1:40 perhehuoneeseen ja oltiin siellä keskiviikkoon asti, vauvalla kuului sydämessä sivuääni, mutta ultrassa kaikki oli hyvin eikä mitään hälyyttävää löydetty. Onneksi. Ne 15 minuuttia olivat elämäni pisimmät, siinä ehti ajatella kaikenlaista.
Joka tapauksessa synnytyksestä jäi hyvä kokemus ja muisto, he lukivat synnytystoiveeni ja toimivat sen mukaan, toki välilihan leikkaamiselta ei vältytty mutta se toimenpide oli tarpeellinen jotta vauva saatiin ulos. Ymmärränhän minä sen. Ei se maailmanloppu ole, nyt vaan täytyy toipua rauhassa.
Jokainen synnytys ja kokemukset ovat erilaisia, tässä minun ja meidän tarina.
Uusi elämänvaihe alkaa nyt!
