Elämää rescue koiran kanssa 🌟

 Lukijan toiveesta kirjoitan millaista elämä on ollut rescuekoiran kanssa, tässäpä meidän tarina! 

Olin 15-vuotias tyttö ja olin haaveillut monta vuotta koirasta mutta äitini sanoi että olin silloin liian nuori huolehtimaan koirasta. Yhtenä päivänä 2015 Torissa oli ilmoitus vajaa vuoden ikäisestä kotia etsivästä saksanpaimenkoiramixistä, katsoin ilmoituksen läpi ja ehdotin äitilleni että nyt olisi hyvä sauma ostaa se kauan haaveiltu koira, äiti ei ensin innostunut mutta kun näki koirasta kuvan, lämpeni.

Kyseltiin kysymyksiä koirasta ja vastauksia tuli osaan niistä. Kerroimme millaiseen kotiin & perheeseen koira tulisi, ja toivoimme parasta. 

Niinkuin kuvasta näkyy, koira on ollut eläinturvakodissa Pietarissa, sieltä tullut Imatralle hetkeksi, ja niinkuin viestistä voi päätellä, heillä on jo niin paljon lemmikeitä että jostain täytyy päästä "eroon" 

Palaset loksahteli kohdilleen ja koira matkasi autolla Imatralta Helsinkiin meidän kotiin. Tuolloin koiran kutsumanimi oli Gulia, en halunnut pitää sitä vaan aloittaa koiran kanssa uuden elämän nimellä Donna. Oppi uuden nimensä nopeasti.

Koira oli pelokas ja ihmeissään, ja otti minut heti omakseen, seurasi joka paikkaan eikä jättänyt hetkeksi rauhaan, eikä kukaan muu kelvannut sille. 

Ensimmäisissä ulkoiluissa huomasin että se pelkäsi kaikkea ympärillä olevaa, autoja, rekkoja, lapsia, kovia ääniä, muita ihmisiä.... pikkuhiljaa totuteltiin siihen ettei kukaan mitään pahaa tee ja ulkoilut alkoi sujumaan. Ambulanssit ja paloautot olivat järkytys Donnalle, ja silloin lähdettiin vauhdilla kotia kohti. Ei voinut toinen ymmärtää mistä ääni tuli ja mihin se oli menossa....

Donna ei koskaan vetänyt, käveli aina mun vierellä nätisti ja välillä jos pysähdyin, se kääntyi heti katsomaan mihin jäin ja tuli vierelle.

Kotona nostaessani kättä tai harjatessani hiuksiani huomasin että koira pelästyi ja pakeni jonnekkin piiloon, aloin miettimään onko koiraa joskus lyöty tms, mitä suuremmalla todennäköisyydellä kyllä mutta eihän sen täällä sellaista tarvitse pelätä....

Ajan kuluessa Donna ymmärsi ettei käden nostaminen tai hiusten harjaaminen tarkoittanut mitään pahaa, ja ei enää mennytkään piiloon. 

"Jos oot nopee liikkeissäs niin saatat ehtiä ottamaan harvinaisen kuvan missä mulla on korvat pystyssä"

Nykyhetki, 5,5 vuotta myöhemmin:

Donna on pirteä ja läheisyydenkipeä koira, luppakorvilla. Usein lenkillä Donna temmeltää ja haluaa leikkiä.

Donnalla on paljon eri ilmeitä, näkee miten iloinen tai häpeissään se on.

Donna ei vieläkään tykkää piipaa autoista, mutta nyt se jää vain kuuntelemaan kun se menee ohi ja jatkaa matkaa.

Donna on rohkaistunut hyvin paljon, uskaltaa mennä moikkaamaan koirakaveria, mutta esimerkiksi koirapuistossa/koirametsässä liian iso koirajoukko kerralla pelottaa ja haluaisi paeta, mutta kuitenkin lopulta voittaa pelkonsa.

Donna osaa kertoa jos on tarve päästä heti ulos, eli yleensä silloin jos vatsa on löysällä. Herättää tarvittaessa keskellä yötä, parempi hädät ulos tehdä kun sisälle.

Donnan korvat herättää usein ohikulkijoissa huomiota, viimeksi eilen pariskunta pysähtyi kohdallemme ja kehui erikoisia korvia! 

Uskon että olen pelastanut Donnan karuista oloista ja antanut sille rakastavan kodin, täynnä rakkautta ja leluja ❤️

Eihän se ole liikaa että koiralla on oma peti, peitto, tyyny ja unileluja, eihän?