3.1.2025

Kolmevuotiaan tunteiden myrskyt


Pienet lapset on täynnä suuria tunteita. Vanhempana olen myös oppinut että lapsen tunteet ei aina tule ulos sanoina, vaan joskus ne purkaantuu fyysisenä käytöksenä. Lyömisenä tai potkimisena. Tämä vaihe on haastava paitsi lapselle itselleen niin myös meille vanhemmille. 

Kun niin pieni kuin 3v lyö tai potkii suuttuessaan, kyse ei yleensä ole pahantahtoisuudesta. Hän ei osaa vielä säädellä tunteitaan eikä hän välttämättä osaa kuvata sanoin sen hetkistä harmitusta, pettymystä tai turhautumista. Tällaisissa hetkissä itseäni helpottaa ajatus että se on lapsen tapa yrittää selviytyä tilanteesta sillä keinovalikoimalla joka hänellä siinä tilanteessa on. 

Rehellisesti sanottuna nämä tilanteet nostavat itsessäkin monenlaisia tunteita. Vaikka tiedän että kyseessä on osa lapsen normaalia kehitystä se ei poista niitä ajatuksia jotka toisinaan hiipii mieleeni - "mitä teen väärin?" tai "enkö osaa kasvattaa lastani kun hän lyö?"
En tehnyt uudenvuoden lupauksia mutta kirjoitin itselleni ylös että pyrkisin olemaan lapseni kanssa kärsivällisempi. Se että itse hermostun tilanteessa jossa lapseni raivoaa ei ainakaan helpota tai auta tilannetta mitenkään. 



Jatkossa pyrin rauhallisesti toimimaan tilanteessa, ja esimerkiksi nimeämään tunteita "huomaan että olet vihainen, on ok olla vihainen mutta me emme satuta toisia" "Huomaan että sinua kiukuttaa, olen tässä ja voimme rauhoittua yhdessä, hengitetään yhdessä syvään"


"Meidän perheessä emme lyö tai potki. Jos olet vihainen, voit sanoa sen ääneen."

"Mietitään yhdessä, miten voisimme ratkaista tämän tilanteen"

"Opettelet vielä miten käsitellään tunteita, tiedän että se voi olla vaikeaa mutta opit sen kyllä." 

Vanhemmuus pakottaa katsomaan peiliin - miten itse käsittelen omat tunteeni? Olenko mallina lapselleni rauhallisuudessa tai turhaudunko liian helposti? 

Vanhemmuus on kasvua - ei vain lapselle, vaan myös meille aikuisille. 

12.12.2024

Kun kortit ei toimisikaan - pärjäisitkö?


Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mitä tapahtuis jos pankkikortit ei yhtäkkii toimiskaan? 
Ei korttiostoja, ei verkkopankkia, ei mobilepaytä - vain se käteinen mitä lompakossa sattuisi sillä hetkellä olemaan. Mä mietin tätä ihan hiljattain kun uutisissa luki pankkien häiriöistä. 

Hetken päästä tajusin, mulla on tällä hetkellä käteisenä kotona tasan 22,55 euroa. Pärjäisikö sillä vaikka kolme päivää jos se ois ainoa mikä kävis missään? Rehellisesti sanoen, ehkä mutta tekisi tiukkaa. Jos olis just sattunut käymään kaupassa tekemässä isot ruokaostokset ja jääkaappi olis täynnä. Mutta jos ruokakaapissa olisi vain rippeet edellisen viikon ruoista, ei 22 eurolla sais montaa ateriaa aikaseks. 

En juuri koskaan oo pysähtynyt miettimään miten riippuvaisi ollaan korttimaksamisesta. Käteinen on vähän niinkuin menneen talven lumet, sellaista jota käytän vain harvoin, jos sattuu olemaan mukana. Mitä jos jonain päivänä juuri se olisi ainoa maksuväline, jolla pärjäisi?

Muistan ajan jolloin käteistä oli aina mukana, kävin nostoautomaatilla viikottain ja se riitti. Nykyään nostan käteistä ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Ja jos joku maksaa käteisellä vaikka jonkun ostoksen minulle niin talletan sen samantien tilille. 
Luotan siihen että kortti toimii aina, ja jos ei, niin puhelin hoitaa homman.

Ajatus lähti pidemmälle, mitä jos mikään noista vaihtoehdoista ei olisikaan käytettävissä? Entä jos pankeilla ja kortilla maksamisella olisi ongelmia pitkäänkin? Kolme päivää ilman toimivaa pankkikorttia ei kuulosta pahalta, mutta mieti jos se olisi viikko tai pidempään? 

Nopeasti mietin mihin rahaa pitäisi olla, ruokaan, bensaan tai bussilippuun, lääkkeet ja muut mahdolliset rahalliset yllätykset (lapsen tarpeet tai joku huoltokäynti) joten kotona olisi hyvä olla ainakin 50-100 euroa "hätäkäteistä" - sellainen summa jolla voisi hoitaa arjen välttämättömät asiat. 

Fiilikset

Kun huomasin miten vähän käteistä meillä kotona on, tunsin pienen pistoksen rinnassani. Oliko tämä edes vastuullista? Taloudessa on lapsi jonka tarpeet on täysin mun harteilla. Entä jos kaupan korttipääte ei toimiskaan just sillon kun lapsi tarvisi ruokaa tai lääkkeitä. Samalla mietin miten käteisen merkitys on vaan kadonnut kokonaan, ollaan niin tottuneita siihen että pankkikortit tekee arjesta helppoa ja nopeaa. Lähimaksut ja kaikki. Mutta se on teknologiaa ja teknologia voi pettää. 

Päätin että tästä eteenpäin varaan kotiin sen verran käteistä että sillä pärjäisi muutaman päivän ilman kortteja. Sopiva summa voisi olla esim. 100 euroa. Ehkä se riittäisi välttämättömiin menoihin, jos tarkasti pohtisi ostokset. 
Samalla opetan lapselleni että kortit ovat käteviä, mutta raha on muutakin kuin näkymätön summa pankkitilillä. 

Tämä pieni ajatusleikki sai mut katsomaan arkea eri tavalla. Käteinen siinä kohtaa ei ole enään "vanhanaikainen" tai turha, kun modernit maksutavat ei toimikaan. 

Pysähdy hetkeksi ja mieti - kuinka paljon käteistä sinulla on juuri nyt? Pärjäisitkö sillä kolme päivää jos pankkikortit ei toimisikaan? 

10.12.2024

Viikon mittainen päänsärkymaraton – kuinka kaikki lopulta selvisi


Olen aina ajatellut, että päänsärky on jotain, mikä tulee ja menee. Tyypillisesti särkyyn riittää, että ottaa pari särkylääkettä, juo vettä ja lepää hetken – ja sitten elämä jatkuu. Mutta viime viikko haastoi tämän käsityksen perusteellisesti. Ei ollut kyse tavallisesta päänsärystä. Ei edes siitä järjettömästä jyskytyksestä, joka joskus seuraa huonosti nukuttuja öitä tai stressintäyteisiä viikkoja. Tämä oli jotain muuta, jotain paljon pahempaa. Ja mikä pahinta – se kesti. Ja kesti. Ja kesti.

Ensimmäiset päivät – pientä jomotusta?

Kaikki alkoi maanantaiaamuna. Heräsin lievään jomotukseen ohimolla. Ajattelin sen johtuvan siitä, että tiesin edessä olevan vielä monta tenttiä ennen joululoman alkua. Ja vieläpä ruotsin tenttejä, jännitystä ja stressiä oli enemmän kuin tarpeeksi. Otin särkylääkkeen ja lähdin koululle. Bussissa alan voimaan huonosti mutta laitan sen jännityksen piikkiin. 

Koe oli ohi ja lähdin kotiin. Särky ei kuitenkaan ollut kadonnut. Ei edes särkylääkkeillä. Päinvastoin, se tuntui iltaa kohti vain pahenevan. Tiistaina herätessäni jyskytys oli jo sellaista luokkaa, että pohdin asiaa enemmänkin. Oliko tämä migreeni? mietin, mutta toisaalta en ollut koskaan kokenut sellaista aiemmin. Olin kuullut, että migreeni on yleensä lyhytaikaisempi, muutamasta tunnista päivään kestävää kipua. Tämä... tämä oli jotain muuta.

Viikon puoliväli – oksennus ja epätoivo

Keskiviikkona olin jo siinä pisteessä, että ajatus kouluun menemisestä tuntui naurettavalta. Tiesin kuitenkin että sinne on mentävä koska ruotsin suullinen tentti oli silloin ja siihen oli jo harjoiteltu. 
Kokeen jälkeen särky vain yltyi. Ystäväni ehdotti, että soittaisin lääkärille, mutta en halunnut vaivata ketään – olin varma, että se menisi ohi.

Torstaiaamu alkoi kovalla päänsäryllä jota en ollut koskaan ennen kokenutkaan, tuntui että pää räjähtää kivusta ja lopulta oksensin. Makasin pimeässä huoneessa ja siinä kohtaa päätin, että nyt riittää. Soitin terveyskeskukseen ja sain ajan samalle päivälle. Sain jo puhelimessa kuulla, että jatkuva, viikkoja kestävä päänsärky ei ole mikään pikkujuttu, mutta hoitaja sanoi jo puhelimessa että kuulostaa aivan migreeniltä. 

Lääkärikäynti – paljon kysymyksiä, vähän vastauksia

Kun istuin vastaanottohuoneessa, en ollut enää edes varma, mitä toivoin. Että lääkäri sanoisi kaiken olevan hyvin? Vai että vihdoin saisin selityksen tälle kidutukselle? Lääkäri oli nuori ja sympaattinen, mutta hänen ilmeensä muuttui yhä vakavammaksi kuunnellessaan kuvaustani.

”Viikon kestävä päänsärky ei tosiaan kuulosta tavalliselta migreeniltä,” hän totesi lopulta ja jatkoi: ”Soitan neurologille. Tämä voi olla jotain muuta, pyritään sulkemaan vakavat sairaudet pois"

Kuinka monta kertaa ihminen voi kuulla lauseen ”jotain muuta” ilman että ahdistus kohoaa sietämättömäksi? Neurologi oli kuitenkin rauhallinen ja asiantunteva. Hän kysyi oireistani – pahoinvoinnista, valonarkuudesta, siitä tunteesta kuin pääni sisällä olisi ukkosmyrsky. Lopulta hän totesi, että kyseessä voisi olla migreeni, tosin harvinaisen pitkä ja raju sellainen. Sain reseptin sekä migreenilääkkeeseen että pahoinvoinnin hillitsemiseen.


Lopulta selitys – mutta mikä tunne jäi?

Kun kävelin apteekista kotiin paperikassin kanssa, tunsin yhtä aikaa helpotusta ja ärsytystä. ”Migreeni,” mutisin itsekseni. ”No sehän nyt selittää kaiken.” Mutta toisaalta jokin osa minusta ei ollut tyytyväinen. Miksi juuri minä? Miksi nyt? Entä jos lääkkeet eivät toimisikaan?

Kun istuin kotona lääkkeitä otettuani, huomasin odottavani epäröiden ensimmäistä merkkiä helpotuksesta. Ja pikkuhiljaa – ei, ei se ollut dramaattista tai välitöntä – mutta hiljalleen tunsin, kuinka pahoinvointi väistyi ja päänsisäinen paine alkoi hellittää. Se oli kuin usva olisi hälvennyt. Ajattelin ensimmäistä kertaa viikkoon selkeästi.

Olen aina ajatellut, että lääketiede on jonkinlainen turvaverkko. Että kun kipu käy sietämättömäksi, joku tulee ja pelastaa. Mutta tällä viikolla tajusin, että joskus on vain selviydyttävä – vaikka turvaverkko pettäisi. Lääkärikäynnin jälkeen olin toiveikas, mutta se ilo ei kestänyt kauaa.

Lääkkeet eivät ihmelääke olleetkaan

Sain lääkkeet, jotka kuulostivat lupaavilta: yksi migreeniin ja toinen pahoinvointiin. Ensimmäisenä päivänä olo jopa hieman parani, mutta sitten särky alkoi taas hiipiä takaisin, ensin varovasti, sitten voimakkaampana. Kivun aaltoilusta tuli arkipäivää. Popsin kolmiolääkkeitä neljä päivää, mutta lopulta tajusin, ettei tämä voi jatkua näin. Minusta tuntui, ettei kipu kunnioittanut edes lääkitystä. Joka aamu heräsin samaan tuttuun jyskytykseen, eikä elämästä tullut mitään.

”Mitä minä teen väärin?” mietin loputtomasti. Join vettä, lepäsin, pidin huolta kaikesta, mitä lääkäri oli käskenyt. Mikään ei riittänyt. Lopulta, kun särky oli jatkunut kahdeksan päivää yhtäjaksoisesti, tajusin, että tarvitsen apua enemmän kuin koskaan. Päätin mennä päivystykseen.

Päivystys – viiden tunnin odotus ja suonensisäinen panadoli

Päivystys. Se yksi sana saa minut vieläkin kihisemään. Ajattelin, että sinne meneminen olisi oikotie parempaan oloon, mutta siitä tuli vain uusi koettelemus tähän päänsäryn helvettiin.

Odotin viisi tuntia päivystyksessä, jossa selkäni kipeytyi ja pääni tuntui räjähtävän. Ympärilläni oli ihmisiä, joiden tilanteet näyttivät vielä pahemmilta – murjottuja nilkkoja, verisiä sidoksia ja huolestuneita katseita. Yritin pysyä rauhallisena, mutta jokainen hetki venyi kidutukseksi. Tuntui kuin kellon viisarit olisivat liimautuneet paikalleen.

Kun vihdoin tuli vuoroni, hoitaja kyseli, antoi nenäsuihkeen ja sitten sain suonensisäisesti panadolia. En tiedä, mitä odotin – ehkä jotain taianomaista helpotusta? Mutta kipu ei kadonnut. Se ehkä hälveni hieman, mutta pysyi itsepintaisesti mukana, kuin muistuttaen, ettei siitä pääsisi eroon näin helposti.



Lopulta lääkäri saapui luokseni. Hän kysyi kohteliaasti vointiani, ja vaikka halusin huutaa, että ”Ei, en voi hyvin!” vastasin silti, että olo on helpottanut. Miksi? Koska en kestänyt enää hetkeäkään siellä. En ollut kiirepotilas, joten ei hoitoa. Tuntui kuin minua olisi siirretty syrjään, koska pääni ei vuotanut verta eikä sydämeni pysähtynyt. Se, että päätä särkee todenteolla,  ei riittänyt tekemään minusta kiireellistä tapausta. Toisaalta ymmärrän, toisaalta en. Miksi ne ei vaan kerralla laittanut kunnon lääkettä vaan "testataan yksi kerrallaan mikä toimii, onneksi meidän talossa ei lääkkeet lopu" Olin odotellut jo riittävän monta tuntia, kärsivällisyys oli käytetty jo.

”Ole yhteydessä terveysasemalle”

Lääkäri ei muuttanut lääkitystäni. Hän ei tarjonnut uutta ratkaisua. Sen sijaan hän kehotti ottamaan yhteyttä omaan terveysasemaani, koska ”tämä ei ole päivystyksellistä.”  Kuinka turhauttavaa! Tuntui kuin olisin heittänyt hukkaan paitsi viisi tuntia elämästäni myös toivoni siitä, että joku kuuntelisi oikeasti. "Klassikko migreeni" lääkärin kommentti kaikuu korvissa. 

Lähdin kotiin, ja seuraavana aamuna päänsärkyä ei ollut. Ajattelin että wau, tältäkö se tuntuikaan kun päätä ei särje kokoaikaa. Niin nopeasti sen unohtaa. 

Elämä jatkuu – mutta nyt tiedän paremmin

Viikon mittainen päänsärkyhelvetti opetti minulle paljon. Opin, että kehoni on viisaampi kuin luulinkaan – se tietää, milloin minun on pysähdyttävä ja kuunneltava sitä. Opin myös, ettei kipua tarvitse kestää yksin. On okei pyytää apua, oli se sitten ystävältä, lääkäriltä tai neurologilta. Eri asia saako siihen pulmaan apua. 

Vaikka pelkkä ajatus uudesta migreenistä saa minut varpailleen, tiedän, että nyt olen paremmin valmistautunut. Tiedän, mitä tehdä, ja tiedän, etten ole yksin. Ja ehkä, jos tämä tarina antaa jollekkin edes ripauksen lohtua tai ymmärrystä, viikko ei ollut turha.


14.10.2024

Hei hei mitä kuuluu?

 
Se miten vähän olen tänne blogiin kirjoitellut on kertonut kiireen määrästä. Nyt tuntuu sopivalta kirjoittaa vapaasti tänne ilman että tarvitsee sen kummemmin miettiä lähdeviitteitä tai oikeinkirjoitusta. Koulussa sitä saa tehdä enemmän kuin tarpeeksi. 

Meillä oli aivan uskomattoman ihana kesäloma ja koulu jatkuikin sitten elokuussa ja opettajat otti luulot heti pois ja tehtäviä sateli ovista ja ikkunoista. Lisäksi lapsemme sai päiväkodista tuliaiseksi enterorokon. Onneksi ei tarttunut meihin vanhempiin, oli tarpeeksi kärsimystä katsoa kun lapsi sitä sairasti...

Lapsi aloitti myös syksyllä naperofutiksen ensimmäistä kertaa. Nyt kun täytti 3, harrastuksia voi alkaa jo kokeilemaan. Mennään lapsen ehdoilla, hän näytti kiinnostuksen jalkapalloon ja ajattelimme kokeilla sitä alkuun parin kuukauden ajan harrastuksena. Katsotaan jatketaanko sen jälkeen vai mietitäänkö muuta, tähän mennessä lapsi on tykännyt kovasti!



Omalta osalta olen ollut lukematta uutisia, kun nyt maailmalla tapahtuu kaikenlaista, niin ulkomailla kuin kotimaassakin. Tuntuu että mistään kivasta ei uutisoida vaan kaikesta järkyttävästä, ja nyt on ollut sellainen tunne etten halua kuulla niistä. 

Tällä hetkellä päiväni koostuu pitkälti koulutehtävien tekemisestä sekä koulupäivistä, satunnaisista keikkatöistä, lapsen viemistä ja hakemista päiväkodista, ruoanlaitosta, kerhoilusta ja ulkoilusta. Toisinaan sitä jaksaa viikonloppuisin nähdä ystäväperheitä, toisinaan ei. 

Huomasin lisäksi että omat talvikengät on siinä kunnossa että uudet pitäisi käydä ostamassa, joskohan sitä kaupoille ehtisi pyörimään..

MITÄ HYVÄÄ JA HUONOA TÄSSÄ SYKSYSSÄ ON OLLUT?

Hyvää ollut paljonkin, kävin mm. teatterissa katsomassa "tytöt jotka ajattelevat olevansa yksin" - ja sen jälkeen mietin miten "turhasta" sitä onkaan valittanut, kun miettii mitä muut käyvät läpi elämänsä aikana. Toki jokaisella on erilainen elämä sekä elämäntilanteet. 

Huonoa tässä syksyssä on ollut kiire sekä lapsen sairastama enterorokko. Jaksan aina muistella kuinka entinen pomoni sanoi "kiire on vain tunne" ja miettinyt että jospa sitä vaan hellittäisi ja uskoisi että hommat hoituu ajallaan, eikä tarvitse hoputtaa itseään kokoajan. 

Mihin muka aina on kiire valmiissa maailmassa? 

8.6.2024

Kakkugallerian kakkubuffet 🍰

Meillä on tulossa lapsen 3v juhlat ja ajattelin käydä maistelemassa kakkubuffetissa kakkuja, jos sieltä saisi ideoita millaisia kakkuja haluaisin omiin juhliin. 

Kakkugalleria sijaitsi ennen itiksessä mutta nykyään se on Fredan ja Hakaniemen toimipisteissä, kakkubuffet maksaa 12,90€ sisältäen kahvin tai teen. Hinta on mitä mainioin sillä muuten yksi kakkupala maksaisi 6,90€. 



Kakkuja oli paljon erilaisia eli jokaiselle jotakin, myös erityisruokavalioita oli otettu huomioon. Ensimmäiseksi maistoin porkkanakakkua, mansikka-vadelma-valkosuklaakakkua sekä marmori-suklaakakkua. Täyttävää oli!



Kysyin kassalla että kuinka monta kakkupalaa ihmiset keskimäärin syö siellä ja vastaus oli että ennätys on yli 30 kakkupalaa mutta yleisin määrä on 9 palaa. No oma kakkuraja meni siinä 6 palassa, ei edes lähellä keskimääräistä määrää saatika ennätystä 😂 Enempää ei vaan pystynyt!


Kakkubuffetissa käynti oli kiva luksushetki tavalliseen arkipäivään. Ehdottomasti tuolla voisi viettää vaikka synttärit! 

Oletko käynyt kakkubuffassa? Montako kakkupalaa jaksaisit syödä?